Juhlavuosi 2026

Lapin sotaveteraanien kuntokurssit Lapin Urheiluopistolla vuosina 1980–2005

Rehtori Allan Pietilä oli kova kilpaurheilumies, kuitenkaan hän ei unohtanut ns. tavallisia kuntoilijoita ja mm. sotaveteraanit olivat lähellä hänen sydäntään. Lapin Urheiluopistolla järjestettiin vuonna 1980 ensimmäinen viikon mittainen Lapin sotaveteraaneille tarkoitettu kunnon kohennuskurssi. Kurssille osallistui 21 sotaveteraanimiestä 15 yhdistyksestä. Vuodesta 1982 lähtien myös veteraaninaiset saivat osallistua kursseille. Parhaina aikoina kursseja järjestettiin vuosittain useita. Viimeisinä vuosina kurssin pituutta lyhennettiin osallistujien huonokuntoisuuden vuoksi 1-2 päivän virkistyspäiviksi. Kurssiohjelma sisälsi ohjattua liikuntaa, illanviettoja ja kohokohtana rehtorin ”luennon”. Jokaiselle osallistujalle tehtiin myös lääkärintarkastus. Rehtori oli tarkka ohjelman sisällöstä , joten ensimmäisten kurssien ohjelmasisällön hän tarkasti ja tarvittaessa ehdotti siihen muutoksia.

Veteraanikurssit jäivät pysyväksi osaksi Lapin Urheiluopiston historiaa – muistutukseksi siitä, että kunnioitus ja kiitollisuus voivat näkyä myös teoissa.

-Leena Sirviö

Minun muisto Lapin Urheiluopistosta pitää sisällään oikeastaan koko elämänkerran, koska olen kasvanut opiston ympäristössä, ja se on äärimmäisen iso osa koko elämääni.

Muistaakseni eka kerta opistolla oli 1978, kun aloin harrastamaan voimistelua Taipumattomissa ja sen jälkeen oli myös Lapin Lukon painiharjoitukset opistolla, joten pikkuhiljaa opistosta kehkeytyi paikka, missä oleskelu vain lisääntyi. Viihdyttiin kavereiden kanssa niin hyvin, ettei iltaisin haluttu kotia, vaan päätettiin ”yöpyä” opistolla ja piiloutua ”vaahtomuovi” monttuun talonmies Kallelta piiloon. Olihan se jännittävää enkä muista, mitä äidille ja isälle sanottiin, missä oltaisiin yötä. Kalle oli pelottava ja tiukka vahtimestari, ja piti huolen, että pojat pysyi kuosissa.

Opistosta tuli rakas paikka ja pitihän sinne sitten kasvettuaan päästä myös opiskelemaan, ja kun 4-vuotiseen liikunnanohjaajatutkintoon pääsy julkistettiin, oli se yksi elämäni onnellisimmista päivistä. Nyt sai yöpyä opistolla ilman piileskelyä ja opisto tarjosi rehtori Auliksen johtamana sekä upeat puitteet opiskelulle että harjoittelulle kuin myös uskomattoman määrän upeita muistoja hienoista opiskelukavereista ja loistavista opettajista.
Nämä vuodet opistolla ovat antaneet suuntaviivan elämässä minulle ja henkilökohtaisesti ei ole olemassa toista paikkaa tässä maailmassa, mikä olisi tehnyt yhtä vaikuttavat ja pysyvät muistot sekä sieluun että kehoon.

-Tommy Österberg

90-luvun alussa TUL:n uintileirit urheiluopistolla olivat mieleenpainuvia. Leirit olivat fyysisesti rankkoja ja nukuttiin väliajoilla korkeushyppypatjoilla, kun oltiin niin väsyneitä. Monenlaista fyysistä testiä leirillä tehtiin maitohappotestistä fysiikkatesteihin.

Välillä volttimonttuun voltteja heiteltiin. Uusia kavereita saatiin ja innolla uusia leirejä odotettiin. Majoituttiin neljän hengen huoneissa ruokalaa vastapäätä ja ruokalassa syötiin aina niin hyvää ruokaa. Voi sitä onnea, kun leirille päästiin.

-Nimetön

Lapin Urheiluopisto ei ollut vain rakennuksia vaaran rinteellä. Se oli koti niille tuhansille, jotka saivat kasvaa ja kehittyä sen suojissa. Vähän syrjässä, mutta juuri oikeassa paikassa, opisto tarjosi puitteet urheilulle ja opiskelulle laidasta laitaan. Ei vain kilpaurheilijoille, vaan kaikille, jotka halusivat liikkua, kokeilla ja löytää jotain itsestään.

Opiston ytimessä sykki aina jotain suurempaa kuin pelkät harjoitusohjelmat tai tuntisuunnitelmat. Siellä urheilu ei tuntunut suorittamiselta. Se oli osa yhdessäoloa, iloa, kavereiden kohtaamista ja yhteistä rytmiä, jossa jokaisella oli paikkansa. Oli helppoa olla oma itsensä. Oli helppoa kasvaa.

Monelle se turvallinen tunne kiteytyi yhteen katseeseen. Siihen, jonka sai, kun käveli pukuhuonekäytävälle ja katsoi seinällä olevaa kuvaa rehtori Allan Pietilästä. Se kuva ei ollut vain kunnianosoitus menneelle. Se oli läsnä, kuin isällinen katse, joka muistutti: ”Olet oikeassa paikassa. Täällä saat liikkua ja unelmoida.”

Pietilä ei ollut pelkästään rehtori. Hän oli suunnannäyttäjä. Hänen visiollaan rakennettiin paikka, joka ei ainoastaan tuottanut liikkujia ja urheilijoita, vaan kasvatti ihmisiä. Ihmisiä, jotka oppivat pysymään liikkeessä silloinkin, kun elämä koettelee.

Nyt, kun Lapin Urheiluopisto täyttää 50 vuotta, katse kääntyy väistämättä ajassa taaksepäin. Mutta vielä tärkeämpää on se, mihin katseet kääntyvät seuraavaksi. Siellä, missä oli ennen vain rinne ja ajatus, on nyt kokonainen sukupolvien ketju. Ja sen juuret ovat yhä syvällä vaaran rinteessä.

-Jani Meriläinen

Pääsy silloiseen Rovaniemen ammattikorkeakouluun muutti elämän suuntaa huomattavasti, parempaan suuntaan. Rolloon muutti nuori, epävarma, joka ei tiennyt yhtään, miltä tulevaisuus voisi näyttää. Liikunta ja urheilu oli suuressa osassa elämää aina, mutta RAMK/LIIVA muutti tämän asian vielä voimakkaammaksi. Koulu, opettajat ja opiskelukaverit muovasivat nuoren miehen alun itsevarmaksi asiantuntijaksi. Rovaniemi on aina vahvasti sydämessä ja olen erittäin kiitollinen kaikille, joiden kanssa sain toimia vuosien 2008–2015 välisenä aikana.

-Nimetön

Meidän lasten parhaimmat vapaa-ajan muistot liittyvät myöskin Santasportiin: vierailu Seikkailupuisto Huimaan kesäisin ja kylpylään talvisin, sekä keilaus vuoden ympäri ystävien kanssa on meidän bucket listalla.

-Zhanna

Ne lukuisat lentopalloturnaukset, mitä Rovaniemellä on pidetty, niin aina yövymme Santasportilla.

-Nimetön

Urkalta on paljon muistoja 1990-luvun loppupuolelta, jolloin usean lajin edustaja treenasi urkalla ja harrastajiakin taisi olla enemmän joka lajissa. Sieltä se yhteisöllisyys lähti, joka johti peruskoulun jälkeen usealla urheilijalla kohti Ounasvaaran lukiota. Lajista riippumatta, hyvä yhteisöllisyyden henki oli aina urkan syleilyssä. Sinne mahtui eri lajien palloilijat, voimistelijat ja yleisurheilijat. Aamu- ja iltapäivätreenitkään eivät tuntuneet pahoilta, kun tiesi, että siellähän me kaikki ollaan.

-Nimetön

Vuosilukua en nyt tarkalleen muista, mutta olisiko 1990-luvun alkupuolella, kun siellä järjestettiin yrityksen kuntokoordinaattorikurssi, joka kesti useamman kuukauden. Käytiinköhän kerran tai pari kuukaudessa kuuntelemassa teoriaa ja testaamassa uusia liikuntamuotoja. Oli mm. rullakenkäilyä, sulkapalloa niin sanotulla kiertovuorolyönnillä, eli piti lyönnin jälkeen mennä toiselle puolen verkkoa lyömään. Oli myös lumikenkäilyä, josta sainkin innostuksen ostaa omat, jotka ovat olleet siitä asti käytössä joka vuosi. Pelattiin myös matosalipalloa. Se oli hauskaa. Käytin noita oppeja, kun meillä oli yrityksen omia liikuntatapahtumia.

Pidettiinpä meidän yrityksen omaa liikuntatuntiakin yhdessä pienessä kuntosalissa, mikä Santasportissa oli alakerrassa lähellä nykyistä opiskelijahierontaa.

–

Poikani oli joskus 80-luvulla sopeutumisvalmennusleirillä, jossa oli eriasteisia rajoitteita osallistujilla. Olivat useamman päivän ja hän viihtyi erittäin hyvin, ja lienee saanut loppuiän kipinän liikuntaan.

-Asta Engelberg

Olen Maire ”Maikku” Alho, 62-vuotias, ja asun Paraisilla. Vuosina 1974–79 olen edustanut Suomea telinevoimistelun maajoukkueessa. Edustin ensin kasvattiseuraani Joensuun Katajaa ja myöhemmin Suomen Taitovoimistelukoulua. Kesäsin osallistuin Kemin ja Rovaniemen jumppaleireille. Eka kertaa 11-vuotiaana. Noihin aikoihin valmistui Rovaniemelle urheiluopisto. Sinne tehtiin Suomen ensimmäinen SUPERLONIMONTTU! Se oli, ja on edelleen niin iso osa temppujen harjoittelussa, että vietimme jatkossa melkeinpä kaikki lomat Lapin Urheiluopistolla. Bussilla lähdettiin yötä vasten Helsingistä. Muistan matkan varrella ihmetelleeni Lahden hyppyrimäkiä. Oli teinitytöstä jännää. Loppu matka meni bussin lattialla nukkuen.

Opistolla näki muiden lajien urheilijoita ja solttupoikia. Säälitti välillä ne solttupojat, kun juoksivat niillä tennareilla Cooperia, kun me keikuttiin telineillä. Taidettiin pelailla lentopalloa mäkihyppääjien kanssa. Meillä oli aina tosi kivaa. Toiset tytöt ja valmentajat kävivät hiihtolomaleirien aikana päivisin laskemassa Ounasvaaralla. Jälkeenpäin olen harmitellut sitä, että en silloin päässyt mukaan. En ollut ikinä lasketellut. Jälkeenpäin ajateltuna joku olisi voinut opettaakin.

Hallilla sai seurata Ramin ja Suoman valmennettavia. Joukosta nousi monta lahjakasta nuorta, joiden taitoja ihailin kovasti. Mäntyniemen tytöt, Vierelän Anne ja Gröhndahlin Sanna, ja tietysti Koiviston Raija. Jossain vaiheessa Raija liittyi meidän Helsingissä treenaavien seuraan. Hänestä tuli lopulta minun tuki ja turva Helsingissä – isosisko!
Olen tehnyt ensimmäisenä suomalaisena kokovoltin puomilla. Elimme Olga Korbutin aikaa ja Nadia Comaneci teki tuloaan. Tein sen voltin Rovaniemellä, joko voimistelupäivillä tai PoleStar -kisoissa. Olin angiinassa, mutta minulle jonkun hammaslääkärikaveri kirjoitti antibiootit, jotta voisin kilpailla, koska volttihan piti tulla tekemään kisoissa Rovaniemelle. Että semmoinen meininki 70-luvun puolessa välissä.

Niin ihanat muistot minulle on jäänyt tuosta ajasta ja opistosta, että karkasin sinne viettämään 50-vuotissynttäreitäni. Urheiluhallin tuoksu toi muistoja, liikutuin jo siitä kovasti. Voimistelualue oli ihan muuta kuin silloin. Oli todella nostalgista ja hämmentävää palata paikanpäälle. Istuin hiljaa yksikseni yläkahvilassa ja itkin. Tunteet tulivat pintaan. Niin paljon muistoja! Rovaniemellä oli aina hyvä olla!

-Maire Alho