Yhteistyöllä ratkaisuja lasten liikkumattomuuden haasteisiin
Santasport Lapin Urheiluopiston uinnin lajivastaava Jukka Shemeikka sekä valmentaja-yrittäjä, johtamisen lehtori Petra Sippola Satakunnan ammattikorkeakoulusta pohtivat uusimmassa artikkelissaan muun muassa vanhempien, koululiikunnan sekä tekoälyn rooleja liikkumattomuuden ratkaisemisessa.
Lasten liikkuminen ja liikuntakasvatus ovat tällä hetkellä kuumia yhteiskunnallisia puheenaiheita. Liikkumattomuuden vaikutukset nostavat lasten liikuntakasvatusta yhteiskunnalliseen keskusteluun, mutta selkeän johtajan roolin puuttuminen päättyy heikkoon vaikuttavuuteen. Liikuntakasvatuksen vastuuta pallotellaan eri tahojen kesken, eikä oikein osata sanoa, kenelle vastuu siitä kuuluu.
Lopputuloksena on, että vastuu liikkumattomuudesta työnnetään pelkästään vanhemmille. Tällöin unohtuu se tosiasia, että kaikki vanhemmat eivät ole liikuntakasvatuksen asiantuntijoita. He voivat liikuttaa ja liikkua yhdessä lasten kanssa, mutta liikunnallisen elämäntavan rakentamiseen tarvitaan useampia osaajia. Tämän lisäksi on harhaanjohtavaa ajatella, että voisimme vastuuttaa toisia tekemään asioita, sillä vastuullisuus lähtee jokaisesta itsestään.
Liikkumattomuuden hoito on edelleen koordinoimatonta, jonka vuoksi käytettävän kielen monimuotoisuus aiheuttaa osittain haasteita. Tämä johtaa siihen, että käytettävää kieltä ei ole määritetty, mikä taas saattaa johtaa eri tulkintoihin ja väärinkäsityksiin liittyen esimerkiksi liikkumattomuuden käsitteeseen, liikkumiseen, liikunnalliseen elämäntapaan ja liikuntakasvatukseen. Tämä puolestaan korostaa tarvetta selkeisiin rooleihin liikkumattomuuden hoidossa, jotta kokonaiskuva saataisiin hahmotettua ja roolit jaettua eri toimijoille, tavoitteena kaikkia hyödyttävä lopputulos. Koska liikkumattomuuden kokonaisuus on epäselvä, jäi sen merkitys myös vähäiseksi eduskuntavaaleissa. Vaikka moni voi olla liikkumisen kannattaja, toteutettavien toimenpiteiden konkretisointi jää usein vähäiseksi ja siten lopputulos heikoksi.
Mediassa puhutaan paljon lasten ja nuorten kunnon heikkenemisestä, mutta sen suoria vaikutuksia kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin on vielä vaikea hahmottaa. Huolen aiheeksi nousee usein tulevien sukupolvien työkyvykkyys. Olisiko keskustelua järkevä muuttaa kohti yksilöstä huolehtimista? Ei ole kovinkaan kannustavaa, jos ollaan enemmän huolissaan yksilön roolista osana koneistoa, kuin yksilöstä itsestään. Voisi kuvitella, että tämänkaltainen kone- tai resurssiajattelu saa erityisesti nuoret etääntymään käydystä keskustelusta.
Liikunta-alan ja teknologian kehityksellä on nykyään monia vaikutuksia lasten arkeen ja kasvatukseen. Liikkumattomuutta miettiessä ei monestikaan pysähdytä ajattelemaan miten ihmisten arki on muuttunut ajan saatossa. Kannanotoissa liikkumattomuuden hoitoon liittyen saatetaan tehdä oletuksia ihmisten arjen lähtökohdista. Arjen realiteetit voivat olla hyvin erilaisia, jonka vuoksi roolitus liikuntakasvatuksessa nousee tärkeäksi.
Vanhemmat voivat liikuttaa, mutta harvoin vanhemmilta löytyy osaamista opettaa sitä liikekykyä, joka motivoi liikkumaan. Lapsuusajan liikkuminen on tärkeää kasvun, kehityksen ja terveyden näkökulmasta, mutta ilman liikekyvyn kehittymistä ei liikkuminen kehity liikunnalliseksi elämäntavaksi. Nykyvanhemmat ovat siis osaltaan uudenlaisen tilanteen edessä, jossa on tarve olla enemmän mukana sekä oman lapsen liikkumisessa mutta myös koulutyön edistymisessä. Lasten haasteet oppimisessa ja liikkumisessa ovat tänä päivänä ihan erilaisia kuin aiemmin, joten vanhat ratkaisut eivät enää toimi.
Koululiikunta ei ole vuosien saatossa onnistunut edistymään oppiaineeksi kaikista yrityksistä huolimatta. Tämä johtuu osittain tiedon puutteesta, ihmisen liikekyvystä ja sen kehittämisestä. Liikuntatunnit ovat edelleen liikuttamista liikekyvyn lisäämisen sijaan, jossa yksittäiset poikkeukset eivät korjaa kokonaisuutta. Liikunta ei ole oppiaine, jos oppimista ei tapahdu. Mikäli matematiikkaa opetettaisiin samalla tavalla, toistettaisiin 1+1 laskutoimitusta vuodesta toiseen.
Peruskoulussa toteutettavan liikunnan roolia ja tehtävää tulisikin tarkastella opettajakoulutuksesta lähtien, jossa tätä liikkumattomuuteen johtanutta yhteiskunnallista muutosta ei ole otettu huomioon. Meidän tulisi tarjota opettajille riittävästi tietoa, jotta heidän osaaminen riittäisi tunnistamaan eri tasoisia liikkujia ja heidän kehitystarpeita. Tulisiko opetussuunnitelma myllätä liikunnan osalta jälleen uusiksi, jotta liikunta olisi oppimisen progressiona verrattavissa muihin aineisiin?
On jo vuosia puhuttu siitä, että myös lasten liikuntaharrastuksissa ohjaajina tulisi toimia osaavat ja ammattitaitoiset ohjaajat. Tässä ei ole juurikaan edistytty ja harrastustaan aloittelevien ohjaajaksi päätyvät kokemattomat ohjaajat ja valmentajat. Liikuntaharrastuksissa keskitytään usein taidon oppimiseen, mutta harvoin aloittelevat ohjaajat pystyvät arvioimaan lapsen tai nuoren liiketaitoja, ja tämä näkyy mm. loukkaantumisissa.
Puhumme liikunnan yksilöllisyydestä, mutta kirjatietoa on aiheesta saatavilla vähän. Kaikki nämä asiat johtavat siihen, että liikumme kyllä, mutta emme välttämättä kehitä liikkumiskykyämme tarpeeksi, mikä hankaloittaa liikunnallisen elämäntavan muodostumista. Vaikka liikunnan harrastaminen voi helpottua kuormituksen sietokyvyn kehittyessä, se ei yksistään riitä, koska liikkumisen kynnys pysyy korkeana.
”Tulisiko opetussuunnitelma myllätä liikunnan osalta jälleen uusiksi, jotta liikunta olisi oppimisen progressiona verrattavissa muihin aineisiin?”
Tekoäly on ottanut odotettua nopeampia kehitysaskeleita, mutta menee vielä hetki ennen kuin liikunta-alan ammattilaisten perustaidot korvataan tekoälyllä. Tekoäly toimii kuitenkin jo ammattilaisten osaamisen vahvistajana ja sen rooli tulee todennäköisesti kasvamaan entisestään myös tulevaisuudessa. Henkilökohtainen tekoäly on jonain päivänä todellisuutta, joka osaa toteuttaa liikeanalyyseja ja ravintosuunnitelmia yksilöllisesti sekä arvioida optimaalisen viikoittaisen liikuntasuunnitelman omien tarpeiden ja mieltymysten mukaan, perustuen valmiuteen liikkua ja rasittaa kehoa.
Ymmärtämällä liikuntakasvatuksen moninaisuuden ja sen haasteet, voidaan lopulta edistyä väittelystä ratkaisujen löytämiseen. Edistyminen liikuntakasvatuksessa voi toki tapahtua yksittäisten tahojen toimesta, mutta tehokkaaseen lopputulokseen päästään vain yhteispelillä. Kodin, koulun, urheiluseurojen sekä kuntien tulisi vetää yhtä köyttä. Lapset ovat kuitenkin meidän kaikkien tulevaisuus.